Uusi Eliel –arkkitehtuurikilpailu – rakennus- ja kulttuurihistoriallinen näkökulma
Töölönlahti
Uusi Eliel –kilpailun alueena toimivat Asema- ja Elielinaukio ovat osa Töölönlahden pitkää suunnitteluhistoriaa, joka on poikkeuksellisen kerrostunut ja monitasoinen. Töölönlahti on ympäristö, jolle kaupungin varhaisin kasvu lähes 200 vuotta sitten suuntautui, ja jossa laajentumisen kysymyksiä yhä tänä päivänä ratkotaan. Kehitystä ovat ohjanneet erilaiset visiot, kilpailut, rakennukset, sekä päätökset toteutuneista ja toteutumattomista hankkeista. Professori Riitta Nikula on kuvannut aluetta kaupunkisuunnittelun hautausmaaksi, niin vallitsevaa on pääkaupungin modernia ydintä koskevien visionääristen suunnitelmien ketju, ilman suunnitelmia seurannutta ehjää toteutusta.
Eri rakennusvaiheiden ja aloitteiden merkit muodostavat tänä päivänä mosaiikkimaisen kokonaisuuden, jonka piiriin myös Elielinaukio liittyy. Rakennus- ja kulttuurihistoriallinen näkökulma tarkastelee ympäristön arvoja kokonaisuutena; ajallinen kaari muodostuu menneisyyden vanhimmista tasoista uusimpiin kerrostumiin. Alueen luonnonympäristöstä on historian myötä muodostunut Töölönlahti, nykypäivän paikka kaupungissa.
Kluuvinlahtea koskeva ensimmäinen asemakaava laadittiin 1830-luvulla, jolloin soistuneelle lahdelle Aleksanterinkadun pohjoispuolella sijoittui neljän suurikokoisen korttelin ryhmä. Toteutus oli kuitenkin hitaampaa ja sai odottaa aikaa, jolloin rautatie toimi rakentamisen katalysaattorina. Rautatie ohjautui Helsingin pohjoiselle reunalle vesistöjen ja vesijättömaiden tasankoja hyödyntäen. Rata rakennettiin 1860-luvulla ensin Töölönjärven poikki, sen laskuojaa seuraten kohti Kluuvinlahtea ja sen uusia kortteleita. Samanaikaisesti Kluuvinlahdesta erotetuille uusille kortteleille sijoittui joukko muitakin julkisia ja valtiollisia rakennushankkeita; teatteri, museo, vapaaehtoinen palokunta ja ylioppilaskunnan talo.
1800-luvun alkupuolella kaupungin sisälahden rantavyöhykkeitä kehitettiin myös luonnonympäristönä. Maisemallisista arvoistaan tunnetuista Töölön- ja Kluuvinlahdesta muodostettiin yhtenäinen ja katkeamaton puistovyöhyke koko lahden ympärille. Tälle vyöhykkeelle sijoittui pieniä viljelmiä, mutta ennen kaikkea puistoja kaupunkilaisten ja vieraiden virkistykseen ja huvituksiin. Syntyi Töölön huvila-asutus, Hesperian huvipuisto, Kaisaniemi sekä Töölön puistoyhtiö, jonka piiristä nykyisen Keskuspuiston ydin sekä Eläintarhan urheilupuisto kehittyivät. Varhainen rautatielinjauskaan ei tuolloin häirinnyt puiston rauhaa, vaan muodosti pittoreskin maisemaelementin, vaikkakin sen myötä tullut teollisuus alkoi jo muuttaa ympäristökuvaa. Rautatien linjaus Helsinkiin toteutettiin Töölönlahden ympäristöä kevyimmin muuttaen.
Nämä kaksi pyrkimystä, rakennetun ympäristön ja luonnonmaiseman kehittämisen ihanteet muodostivat risteävät kehityslinjat, joiden vaikutus näkyy läpi koko Töölönlahden historian. Vesialueesta tuli luonnon ja kaupungin välivyöhyke, valloitettua maata ja resurssi urbaanille kaupunkikehitykselle. Toisaalta luonnonympäristön ominaispiirteet sellaisenaan koettiin puhuttelevina ja tärkeinä kaupunkielämän elementteinä. Näkökulmien ero ilmenee esimerkiksi vertailtaessa Saarisen keskustavision (1917) ja Aallon keskustasuunnitelman (1964) tavoitteita kulttuuriympäristön näkökulmasta. (Toki historialliset eroavuudet tuovat arkkitehtuurin analyysiin myös monia muitakin tasoja.) Uudistavan kehityksen ja paikan ominaispiirteiden tuottamien kerrostumien välillä vallitsee ristiveto, joka ilmenee eri aikojen keskustelussa, suunnitelmissa ja niiden kriittisissä arvioissa. Töölönlahti säilyi jatkuvasti tulevaisuuden kaupunkialueena, vaikka se pitkään pysyikin omalakisena teollisuuden ja rautatien ympäristönä.
Modernin asemakaavoituksen prosessit käynnistyivät Töölönlahdella 1980-luvun puolivälissä, jolloin ennakoitiin ratapiha-alueen vapautumista. Vuonna 1986 järjestetyssä pohjoismaisessa aatekilpailussa Töölönlahden ratkaisemiseksi, visionäärinen aloitteellisuus korvautui proosallisemmilla suunnittelutavoitteilla. Töölönlahden puiston kehittäminen tapahtui rinnan alueen etelä- ja itäosien rakentamissuunnitelmien kanssa, joista muodostettiin synteesiä. Rakentamisen rinnalla kehitettiin laajoja puistoalueita kansirakenteineen, jotka eheyttivät ratapiha-alueesta julkista kaupunkitilaa.
Alueen rakentaminen eteni jatkosuunnitteluun, ja eteläisen aloitusalueen asemakaava valmistui 1996. Tähän kokonaisuuteen kuuluu myös Elielinaukio. Asemakaavan perusteella nousivat Sanomatalo sekä aseman hotelli. Näitä hankkeita edeltänyt Nykytaiteen museon Kiasman rakentaminen toimi historiallisena merkkipaaluna Töölönlahden alueen kehityksessä; vuonna 1993 käytiin kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu syvän laman ja historiallisten murrosten keskellä, uusi museo voitiin avata 1998. Kiasma, Sanomatalo (1999), Musiikkitalo (kv. kilpailu 1999-2000, valm. 2011) ja Keskustakirjasto Oodi (kv. kilpailu 2012, valm. 2018) ovat kaikki Töölönlahdelle rakentuneita itsenäisiä, arvoltaan merkittäviä kulttuurirakennuksia, yhteydessä julkisen tilan kehitykseen. Sanomataloa arvioitaessa arkkitehtuurin onnistumisten rinnalla kritisoitiin myös rakennuksen liiallista kokoa ja korkeutta, jonka katsottiin olevan ristiriidassa ympäristön ja Töölönlahden kehityksen kanssa.
Merkittävä kansainvälinen maisema-arkkitehtuurikilpailu käytiin Töölönlahdella 1997, jossa oli myös vahva urbaanin kehittämisen tavoite. Kilpailun jälkeen 2002 kaavoitettiin jo aiemmasta vaiheesta periytynyt radanvarren asunto- ja toimitilojen rivistö. Kansainvälisen maisema-arkkitehtuurikilpailun voittanut laadukas puistohanke ei kuitenkaan edennyt toteutukseen, vaan sen sijaan syntyi päätös rakentaa toimenpiteiltään rajatumpi ja merkittävästi halvempi tilapäinen puisto 2016. Onkin esitetty kriittisiä arvioita siitä, ettei julkisen tilan kehittäminen Töölönlahdella ole saanut sitä painoarvoa, joka sille ollut ollut tavoitteellista. Painotus rakentamiseen on ollut vahvempi, julkiseen tilaan vähäisempi.
Töölönlahden kulttuurimaisema on tuottanut urbaania kaupunkitilaa kaupungin ytimeen, ja samalla sen luonnonarvot ovat antaneet ainutlaatuisen mahdollisuuden kaupungin historiallisten ominaispiirteiden rikastamiseen, aivan sen modernissa sydämessä. Kehityksen tasapaino näiden tekijöiden välillä on Töölönlahden kulttuuriympäristön keskeisin piirre, alueen pitkän kehityshistorian näkökulmasta.
Keskustasuunnitelma
Töölönlahden urbaanit kaupunkisuunnitelmat ovat painottuneet erityisesti alueen eteläosiin, siihen kuinka Töölönlahti kohtaa korttelikaupungin. Eliel Saarisen rautatieasema toimi lähtökohtana pohjoiseen ohjautuneelle rakentamiselle. Saarisen vuoden 1917 visio laajentuneelta Asema-aukiolta avautuneesta Kuningasavenuesta ei toteutunut, vaan (nykyinen) Mannerheimintie osoittautui todellisuudessa selkärangaksi pohjoiseen suuntautuneelle kasvulle. 1920-30 –lukujen taitteessa rakennetun Eduskuntatalon sijainti ohjasi itsenäisyyden ajan alun monumentaalivisioiden keskittymistä Mannerheimintien varteen. Väylä säilyi aina ”tienä” eikä koskaan muuttunut ”kaduksi”, Töölönlahden kehityskuvien mukaisesti.
Oiva Kallion keskustasuunnitelmat 1920-luvulla kiinnittivät Mannerheimintien elimelliseksi osaksi Töölönlahtea. Maantien oleva linjaus yhdessä Töölönlahdelle avautuvan suunnan kanssa loivat alueelle perspektiiviä korostaneen kaupunkitilallisen viuhkateeman, asemakaavaa hallitsevaksi eleeksi, joka myös Aallon keskustasuunnitelmassa jalostui keskeiseksi teemaksi. Asema-aukio sai vähittäin muotonsa rautatieaseman, makasiinirakennuksen, Valtakulman (SOKOS, 1939-52) ja Postitalon (1934-38) rajaamana tilana. Postitalon ja Valtakulman pohjois-etelä –suuntautuminen tapahtui Kallion esittelemän viuhkateeman mukaisesti. Postitalon monumentaalinen päämassa sai hallitsevan aseman Mannerheimintien katuosuuden ja Töölönlahden suunnan päätteenä. Postitalon päämassa säilytti roolinsa myös Aallon keskustasuunnitelmassa, osana Kamppiin sijoitettuja liikerakennus-lamellien ryhmää, jotka tuottivat vahvan vertikaalin taustan Aallon horisontaalin Terassitorin viuhkamuodolle.
Tämän päivän Elielinaukion geometria pitää sisällään tämän muilta osin syrjään jääneen viuhkateeman, jolla on symbolisesti merkittävä asema alueen suunnitteluhistoriassa. Uusi Eliel –kilpailun rakennuskorkeuden asettaminen Postitalon päämassan tasoon +44 on sen sijaan virheellinen tulkinta Postitalon arkkitehtuurin suhteesta Elielinaukioon ja laajempaan ympäristöön Töölönlahdella. Ratkaisu kyseenalaistaa Postitalon hallitsevaa asemaa kaupunkitilassa sekä Töölönlahden alueen kaupunkirakennetta, ja on selkeässä ristiriidassa laajemman ympäristön arvojen kanssa. Tämä tulkinta johtaa Elielinaukion rakentamisen ylimitoitukseen kilpailuohjelman pohjalta. Rakentamisen määrä ja korkeus tulee sovittaa tasapainoiseksi osaksi ympäristöä ja Töölönlahden miljöötä, tutkimalla rakentamisen korkeutta esimerkiksi Postitalon matalammista siivistä tai rautatiehotellin räystäskorkeudesta.
Asema-aukio ja Elielinaukio
Asema-aukio ja Elielinaukio muodostavat visuaalisesti ja kaupunkirakenteellisesti aukioparin. Asema-aukion kehitys on liittynyt rautatieaseman ja sitä ympäröivien rakennusten arkkitehtuuriin, ja kaupunkitila onkin eheä ja valmis kaupunkitila. Kaikki Uusi Eliel -kilpailun ehdotukset ovat kukin eri tavoin tunnistaneet tilan arvon, eikä se myös kaupunginmuseon kannan mukaisesti ole rakentamisaluetta.
Julkisessa keskustelussa ja kilpailun lähtökohdissa Elielinaukio esiintyy usein kielteisessä valossa. Aukiota on kuvattu läpikulkupaikkana, jossa kaupunkilaiset eivät viihdy tai kokoonnu. Rautatieaseman ja hotellin yhteyteen rakennetulta terminaalialueelta tällaista tuskin odottaisikaan, mutta haluttuun suuntaa aukio voi varmasti kehittyä. Rautatieaseman länsipuoleisten kaupunkitilojen toiminta liittyi alun alkaen autoliikenteen järjestelyihin, ja sellaisena alue on myös kehittynyt. Rautatieaseman henkilöliikenteen ja laiturien määrän kasvu huomioitiin 1996 asemakaavassa, jossa laiturirakenteita laajennettiin ratapihan ulkopuolelle. Muuttuneessa tilanteessa Elielinaukio muodosti huokoisen välitilan uuden laiturialueen ja kaupunkirakenteen välille, muun rautatieaseman ympäristön tapaan.
Elielinaukio ei ole historiallisilta merkityksiltään tyhjä paikka. Aseman läntinen pikatavarasiipi oli pitkään aktiivinen ja toiminnallinen osa asemaa, ja sen arkkitehtuuri on tilaa luovaa ja monumentaalista. Ratapihalle sijoittuivat eri tuoteryhmiä palvelleet laiturialueet, jolloin se toimi eräänlaisena tukkutoiminnan järjestelyalueena. Myös Postitalon itäsiipi toimi lastauksen ja kuljetuksen ympäristönä, ja sen arkkitehtuurilla on edelleen tämä leima. Lastauksen ja tavarankäsittelyn piirteet kuvastuvat tilaa rajaavan arkkitehtuurin ominaispiirteisiin, mikä on hyvä tunnistaa myös kulttuuriympäristön kehittämisessä.
Tila muodostui vuonna 1996 terminaalialueeksi, missä yhteydessä Elielinaukio siirtyi kaupungin ja valtion sopimuksen mukaisesti kaupungille, osana alueen aukioita ja katutiloja. Samassa yhteydessä Vltavan makasiinirakennus suojeltiin toivomusponnen mukaisesti asemakaavassa. Terminaalikäytöstä vapautuvaa Elielinaukiota tuleekin kehittää asemakaavan mukaisesti julkisena kaupunkitilana, siten että se saa laadukkaita piirteitä. Rautatieaseman kaikilla osilla tulee olla avoin yhteys eläviin kaupunkitiloihin, myös Elelinaukion suuntaan. Elielinaukion ei tule muuttua tehokkaasti rakennetuksi kortteliksi.
Eliel Saarisen arkkitehtuuri
Eliel Saarisen merkitys Helsingin kaupungin ja arkkitehtuurin kehityksessä on keskeinen. Saarisen ja hänen toimistokumppaniensa suunnitteleman Tallbergin talon kilpailuvoitto (1898) toimi lähtölaukauksena Katajanokan rakentumiselle kansainvälisesti kiinnostavaksi jugend-kaupunginosaksi, ja alueelle sijoittuu toimiston kansallisromantiikan kypsän kauden helmiä. Kansallisromantiikan luonnonkiviarkkitehtuurin eräs päätöistä Pohjolan talo (1901) on Aleksanterinkadun harvojen esimerkkien joukossa vaalittu eheänä, muun rakenteen uudistuessa liikekadun mittakaavan ja merkityksen muuttuessa. Julkisista rakennuksista Kansallismuseo (1902-16) ja rautatieasema (1903-19) ovat määritelleet sekä kansallista, historiallista itseymmärrystä että tulevaisuuden suuntaviivoja Helsingissä. Saarisen Suur-Helsinki –suunnitelmalla (1917) on ollut taustoittava vaikutus 1920-30 –luvuilla syntyneen Töölön yhtenäisen kaupunkikuvan ihanteisiin, kuin myös sodanjälkeisessä asemakaavoituksessa esikaupunkien rakentamiseen Helsingissä.
Saarinen toimi kaupunkikehityksen asiantuntijana ja neuvonantajana Helsingissä myös Amerikan-vuosinaan 1920- ja 30-luvuilla. 1900-luvun kansainvälisen kaupunkisuunnittelun kentässä Eliel Saarisen panos liittyi Town design -ajatteluun, mikä näkyi ympäristökokonaisuuksia ja kokonaistadeteoksia painottavassa otteessa. Saarisen vaikutus oman aikansa yhdysvaltalaiseen arkkitehtuurikulttuuriin on ollut keskeinen.
Rautatieaseman ympäristön kehittämisessä rakentamisen sovittaminen Saarisen perinteeseen on tärkeää. Town design –traditio kaupunkisuunnittelussa tarkoittaa kokijan mittakaavaa olevien harmonisten kaupunkitilojen suunnittelun perinnettä. Nämä Saarisen ihanteet toimivat lähtökohtana kulttuuriympäristöön sopeutuvalle muodonannolle.
Saarisen arkkitehtuuri muodostaa vaativan ja herkän keskustelukumppanin Elielinaukion kehittämisessä. Kulttuuriympäristön lähtökohdat, suunnitteluhistoria, fyysinen ja toiminnallinen ympäristö sekä rakennuskulttuurin traditiot tarjoavat tilanteessa olennaisen peilauspinnan.
Kirjoittaja:
Mikko Lindqvist, Helsingin kaupunginmuseo, kulttuuriympäristötiimi, arkkitehti
New Eliel architectural competition – historical and cultural perspectives
Kuva: Yehia Eweis / Helsingin kaupunginmuseo
