Mukulaa, nupukiveä ja asfalttia
Kun Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki vuonna 1812, se oli vielä pieni puukaupunki, jonka kadut olivat pitkälti päällystämättömiä. Vuoden 1808 palon jälkeen aloitettu jälleenrakentaminen ja pääkaupungiksi tulo loivat pikkuhiljaa hallinto- ja edustuskaupungin, jossa katujen kuntoon ja valaisemiseen ryhdyttiin kiinnittämään erityistä huomiota.
Helsingin kaupunkikuva kohenikin huomattavasti 1850-luvulta lähtien, kun katuja ryhdyttiin kiveämään ja kaasuvalot tulivat käyttöön. Katujen ja jalkakäytävän kunnossapito kuului pitkään tontinomistajille tiettyyn etäisyyteen tontinrajasta.
Helsingin vanhin katupäällyste oli kenttä- eli mukulakivi. Päällystetyistä kaduista suurin osa oli mukulakiveä 1700-luvun lopulta 1890-luvun alkuun. Pyöreitä mukulakiviä käytettiin katujen keskiosassa, jossa liikuttiin hevosajoneuvoin.
Kävelijät kulkivat viimeistään 1840-luvulta lähtien jalkakäytävillä. Varhaisimmista päällystysmateriaaleista ei ole tarkkaa tietoa, mutta ilmeisesti niillä ei käytetty mukulakiviä, koska kulku olisi ollut epätasaista.
Kiveämistöitä Rautatientorilla vuonna 1969. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Kari Hakli.
Jalkakäytävien päällystämiseen alettiin käyttää 1870-luvulla yhä enenevässä määrin suuria kivilaattoja, jotka oli tehty graniitista. Graniittilaatta ei ollut koko jalkakäytävän levyinen, vaan se sijaitsi joko keskellä jalkakäytävää, jolloin jalkakäytävän reuna pyöristettiin pienillä mukulakivillä, tai ajoradan reunassa.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa asfaltilla päällystetty ja graniittisella reunakivellä rajattu jalkakäytävä ja nupukivillä päällystetty katu alkoivat muodostua tyypilliseksi yhdistelmäksi Helsingissä.
Nupukivi tuli katujen päällysteeksi ja syrjäytti vähitellen mukulakivet, kun muualla Euroopassa yleistyneen katupäällysteen käyttö tuli tutummaksi Helsingissäkin. Nupukiven käytöllä pyrittiin parantamaan katujen käyttömukavuutta, vähentämään liikenteen melua ja helpottamaan katujen puhtaanapitoa.
Nupukivillä muodostui tasaisempi ja tiiviimpi katupinta kuin mukulakivillä, sillä nupukivet olivat neliskanttisia ja suhteellisen samankokoisia. Ensimmäiset nupukiveystyöt tehtiin Unioninkadulla ja Pohjoisesplanadilla 1890-luvulla. Nupukivien asentaminen oli kuitenkin kallista, eivätkä ne yleistyneet katujen pinnoitteena kovin nopeasti. Vuonna 1920 oli vain vajaa viidennes kaduista päällystetty nupukivin.
Sofiankadulla voi kokea erilaisia katupäällysteitä mukulakivestä asfalttiin. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Asfaltti syrjäytti lopullisesti erilaiset kivipinnat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla, lähinnä autoliikenteen vaatimusten vuoksi. Katupintojen tasaisuudelta vaadittiin enemmän kuin hevosliikenteen aikaan. Asfalttia käytettiin ensin vain jalkakäytävien päällystämiseen, ja vasta 1920-luvulla ajoväylien päällystämiseen, kun asfaltti saatiin tarpeeksi kestäväksi.
Helsingin vanhimmissa kortteleissa sijaitseva Sofiankatu on päällystetty menneisyyden Helsingin tyyliin. Kadulla ovat edelleen koettavissa kaikki tekstissä mainitut katupäällysteet mukulakivistä asfalttiin.
Ylin kuva: ”Mukulakiveä ja nupukiveä rinnakkain Erottajan aukiolla 1920-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo”
Johanna Björkman
tutkija
